Lähtiessään hän vielä huikkasi, että niistä kyllä saa sen kaikkein parhaimman sadon – “muotopuolista” ja “kenollaankasvavista”.

Puut istutettiin talkoilla. Jokainen neljästä talkoolaisesta (minä kuulun neljäntenä joukkoon) sai valita itselleen nimikkopuun.

Kuopankaivaja valitsi Sokerimironin ehkä siitä syystä, että se oli noin viisitoista senttiä lyhyempi kuin hän itse. Kyllä hän ensin mietti Grenmaniakin.

Kaksi aikuista raapivat päätään ja tutkivat homman tarkkaan. Se valinta tuli nimittäin sydämestä.

Miespuolinen sanoi, että hän säälii keltakanelia, joka on kaikkein laitimmaisena talosta. Se siis hänelle.

Naisihminen katseli, kulki ja haisteli ja sanoi viimein, että otan tuon ressukan pellonreunasta. Hän nimitti sen “peräkamarin pojaksi”.

Entä meikäläinen? Otin punakanelin siksi, että itsekkäästi toivoin hyvää satoa.

Iltapalalla saunan jälkeen riitti nauramista kunkin valinnasta ja ne on merkitty omaan “Tiluskirjaani”, jonka pitämisen aloin siitä, kun ensimmäisen kerran kävin täällä 2007 lopputalvesta.

Puut toki suojattiin, jotta iänikuiset viholaiset, jänikset ja myyrät eivät pääse niistä jyystämään.

Ja Antonovkat – talviomenat – ovat silkkipaperi

Ensimmäistä kertaa elämässäni poimin aamupalani omista omenapuista. Ennen tätä paikkaa tuli koluttua Kumpulan siirtolapuutarhassa ja haukkailtua maahan pudenneita omenoita, kenen ne sitten olivatkaan.

in käärittyinä kylmässä.

Jokainen puu kantoi satoa. Pari viikkoa noukin aamupalani eli vähintään kolme omenaa suoraan puista. Miltäkö se tuntui? Energiseltä, vähintään.

Myyrät ovat kalunneet omenapuut verkosto välittämättä

Paljon on myyristä puhuttu. Olen ollut ”sydän kintaan peukalossa” pohtiessani, mitä omenatarhalleni kuuluu. Olen vältellyt portin avaamista ja sinne astumista, kun alitajunnassa on ollut pelko tuhoista. Ikävää asiaa haluaa siirtää ja siirtää kuin hammaslääkäriin menoa.

Tänään sunnuntaina vedin lipun salkoon Veteraanipäivän kunniaksi. Sytyttelin roskakasan. Nyt olin kerännyt riittävästi rohkeutta avata omenatarhan portin ja olin valmis kohtaamaan totuuden. Kaukaa katsoen omenapuut olivat työntämässä ensisilmujaan auki. Toki tiesin, ettei se ole mikään tae  siitä, että puut olisivat välttyneet tuhoilta. Myyräthän jälttävät puun tyveltä nilakerroksen eikä se estä veden virtaamista puuainesta pitkin ylös. Ongelma tulee vasta siinä, kun lehtien tuottamat sokerit pitäisi saada juuriin. Tie on poikki ja puu kuolee.

Näky oli karmea. Puu puun jälkeen puhtaaksi kaluttu. Tyviverkot eivät olleet auttaneet. Myyriä on ollut niin paljon, että ne ovat varmaan toistensa hartioilla seisten ylittäneet verkot.

Muistuu mieleen, kun syystalvella kiersin omenatarhan suoja-aidan ja tukin kaikki alta kaivetut rei’iät. Arvelin tukkivani rusakoiden kulkureitit, mutta ehkäpä tukin mäyrän, supikoiran tai pihassani silloin tällöin vierailevan villikissan kulkureitin ja varmistin myyrille vaarattomat olosuhteet pitää juhlia minun omenatarhassani.

Harmitustani lieventävät luonnon äänet. Kimalainen pörrää ja käki kukkuu.