Perhosisa odotellessa metalliin ikuistetut ötökätkin ovat arvossaan puolimetrisestä lumihangesta kylille lähtiessä.

Uskon siihen tilastolliseen väittämään, että avioeron ja läheisen kuoleman jälkeen muutto on ihmiselämässa kolmanneksi suurin stressitekijä.

Olen tehnyt muuttoa Heinävedelle kolmisen vuotta, mutta silti vaaleanpunaisen perhosen poistaminen Helsingin kotiovelta ja vanhojen muistojen jyllääminen esiin jokaisesta muuttolaatikosta aiheuttaa kummallisen möyrinnin ihmismielessä.

Se on ihan oikein. Niin pitääkin olla. Aikuisella ihmisellä on menneisyys, jos hän on uskaltanut elää.

Minä olen uskaltanut, enkä varmasti muuten olisi satojen kirjojeni ja kymmenien taulujeni ja matkamuistojeni kanssa tässä syrjäisessä kolkassa, jossa ilman autoa kävelymatkaa lähikaupalle on hiekkatietä pitkin kymmenkunta kilometriä.

Samalla kun muutin itse, tänne muutti Suomessa satunnaisesti vieraileva idän harakka. Kaunis, mutta erittäin arka lintu, joka on kuikuillut vanhaa pesäpaikkaansa Terijoen salivien yläoksissa moneen kertaan.

Tänä aamuna navetan takana istui jälleen kymmenkunta teeriä, oli ihana avata verhot siihen tuttuun näkyyn.

Asun lintu- ja perhosparatiisissa, myös hyvin vanhassa kasviparatiisissa.

Nyt tuntuu vaan vielä hullunkuriselta ajatella, että etelärannikolla Lumijoella pannaan varhaispottua maahan kun täällä on puoli metriä lunta eikä edes navetan ovea saa auki.

Mutta kuukausi eteenpäin, ja tiedän jo sen pälven, missä lämmittelee kevään ensimmäinen suruvaippa. Nokkosperhosilla on tapana paritella keltaisella seinänpieluksella, jota aurinko lämmittää. Saan seurata niiden touhuja  puolen metrin päästä ikkunasta työhuoneessani.

Mutta kun ei niitä näy vielä, laitan rintapieleen koruperhosen.

Tilani nimeksi tulee Farfallino (ital. Pikku perhonen)

Sisävessassani asustaa iso musta hämähäkki, eikä kenelläkään ole lupaa sen tappamiseen. Se pyydystää kaikki asiaankuulumattomat hyönteiset kuten kärpäset ja hyttyset omia aikojaan.