Ihan pihalla

Tapanamme on käydä muutaman kerran vuodessa Bromarvin kylässä, joka oli vuoteen 1977 saakka itsenäinen kunta, mutta joka nykyään kuuluu Raaseporiin. Kylä sijaitsee erittäin luonnonkauniilla harjulla vesien ympäröimänä. Muutaman sadan vakinaisen asukkaan kylä uinuu talvikauden hiljaisena, mutta väkiluku moninkertaistuu kesäasukkaiden toimesta.

Kiviaitaa Bromarviin vievän mutkaisen ja mäkisen serpentiinitien varrella

Tenholan ja Bromarvin välinen tie on kapea, mutkainen ja mäkinen. Tie on sentään asfaltoitu, hiekkaisena se olisikin mainio rallitie. Lähestyttäessä Bromarvin kylää huomio kiinnittyy, ties monettako kertaa, tien vierustalla olevaan vanhaan, jykevään kiviaitaan. Autossa vieressäni istuva ikäiseni henkilö muistaa Bromarvissa syntyneenä tuon kiviaidan jo lapsuudestaan.

Kiviaita on vähemmän sammaloitunut tien puolen sivulta, johon auringonvalo osuu

Tien vierustalla lähes sadan metrin pituisena oleva aita on sammaloitunut vain osittain, kun aurinko pääsee siihen paistamaan. Tosin siinäkin aidan varjon puoli on sammaleinen. Laajan, metsäisen tontin tiheämmissä varjopaikoissa kiviaita on täysin sammaleen peitossa. Onpa se upean näköistä, koskematonta!

Puustoisella tontilla vaaleaa taloa ympäröi usean sadan metrin pituinen kiviaita

Kiviaita kiertää koko laajan, metsäisen tontin ympäri. Saamani tiedon mukaan rakennelma on yhden kivistä innostuneen miehen työn tulosta. Sen tekemiseen on täytynyt kulua vuosia. Ja mistä noin paljon kiviä on löytynytkään? Ehkäpä aidassa on kaikki kylän pelloilta raivatut kivet. Joka tapauksessa hieno muistomerkki menneiltä vuosilta!

Tontin varjoista kohtaa, missä sammal kukoistaa

Primula Polyantha-ryhmä

Pihallani on kevät, on jo neljättä kuukautta. Loistokevätesikko innostui kukkimaan heinäkuun loppupuolella eikä loppua näy! Se kukkii yhä vain. Jos olisin keväällä tiennyt, millaisen kukkaloiston näillä esikoilla saa myös syksyiseen puutarhaan, olisin ostanut näitä kymmeniä!

Katsurassa (Cercidiphyllum japonicum) on muuan syksyinen ominaisuus, joka usein voi tulla esille vasta sattumalta lehtiä haravoidessa ellei osaa odottaa sitä tutustuttuaan kasviin jo ennen taimikauppaan menoa. Lehdet näet alkavat tuoksua tiputtuaan irti oksilta.

Tuoksu on vivahteeltaan vaihtelevaa, mutta aina hyvää. Viime vuonna kuivana syyspäivänä erään puun lehdistä haravoidusta kasasta kohosi hyvin voimakas tuoreen leivän hieman makea tuoksu.

Tänä syksynä toisen, vielä hyvin pienen pensaan kosteat lehdet tuoksuvat hillitymmin, mutta paljon, paljon makeammilta, kuin ylisokeroidulta marjamehulta tai pääosin sokerista koostuvilta hedelmäkarkeilta, jotka tulevat mieleen niiden ruskan värjäämistä keltaisista tai punertavista lehdistä ja lehtiruodeistakin. Syysväri on siemenestä kasvatetuilla katsuroilla yksilöllinen, joten miksei tuoksukin saattaisi vaihdella sellaisessa tapauksessa puiden välillä.

Katsuran aromia voisi pitää samanlaisena hienovaraisena syksyn merkkinä kuin syklaamin tuoksua, jota varten on osattava kumartua lähemmäs kasvia.

Katsura on sirokasvuisena pensaana tai puuna ja sydämenmallisine, heleänvihreine lehtineen puutarhan kaunistus myös kesäaikaan. Se vie ajatukset reheviin aasialaisiin metsiin, joista se on kotoisin.

Kuulakkaan sydäntalven pakkasen huurtaman maiseman aitoon tunnelmaan kuuluu punatulkun tummasävyinen vihellys. Lumien alkaessa sulaa punatulkku hakeutuu kuusikkojen kätköihin pesimään ja palaa ihmisten ilmoille lintulautojen houkuttelemana vasta seuraavan talven tehdessä tuloaan. Kohtasin kuvissa olevat punatulkut kuitenkin jo eilispäivänä ruskan värittämällä ruukkialueella, missä vanhojen, kesäkäytössä olevien rakennusten hiljentyneet pihapiirit syreeni- ja muine pensaineen sekä puineen tarjosivat linnuille runsaasti ravintoa.

Punatulkkukoiras on joulukorttien suosituin lintumannekiini

Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla punatulkkukoiras tunnetaan monin paikoin “tuumiherran” nimellä. Nimitys on peräisin keskiajalta, jolloin tällaiseen virkanimitykseen oikeutetut kirkonmiehet, tuomiorovastit, käyttivät virantoimituksessa punaista viittaa. Näiden koreiden kirkonmiesten ilmielävän vastineen lintumaailmassa näkivät silloiset ihmiset pulleassa, purppurarintaisessa punatulkussa.

Yleensä punatulkku näyttäytyy ihmisasumusten läheisyydessä vasta talven lähestyessä

Lintujen talviruokinta on houkutellut yhä useamman punatulkun jäämään Suomeen talven ajaksi. Tiheä, untuvainen höyhenpeite säilyttääkin hyvin linnun ruumiinlämmön kovillakin pakkasilla. Kaikki punatulkut eivät kuitenkaan tyydy lintulautoihin ja kauralyhteisiin, sillä osa muuttaa loka-marraskuussa talvehtimaan Itämeren eteläosien ympäristöön ja jopa Keski-Eurooppaan saakka. Kuvat on otettu 17.10.2011.

Punatulkkunaaraan höyhenpuvun väri on hillitynharmaa

Vuosikymmeniä sitten autioksi jääneen punaisen talon ympärillä rehottaa parin metrin korkuisiksi kasvaneet ja laajalle levinneet lumimarjapensaat valkoisine marjoineen. Hoidon puutteesta johtuen pensaat ovat paikoitellen vähän ränsistyneet, mutta näkymä on kaikkinensa aika komea.

Lumimarjapensaat ympäröivät 1970-luvulla tyhjilleen jäänyttä taloa

Koska lumimarjapensas viihtyy sekä auringossa että varjossa, on se rönsyillyt laajalle levittyvän juuristonsa avulla talon ympärille kaikkiin ilmansuuntiin. Paikoittaisen ränsistymisen olisi estänyt kuivuneiden ja paleltuneiden oksien poisto, ja tarvittaessa voimakaskin leikkaus tai muotoilu. Lumimarja on tiheäkasvuinen pensas, jonka avuina ovat nopea kasvu ja koristeelliset, mutta myrkylliset marjat.

Lumimarja kukkii ja marjoo runsaimmin auringossa

Marjat säilyvät kiinni oksissa  lehtien varisemisen jälkeenkin, pitkälle myöhäissyksyyn. Sitkeitä oksia voi taitella (tai helpommin leikata) ja asetella vaikkapa terassin maljakkoon, kuten olemme usein tehneet.  Lumimarjan kukathan ovat pieniä ja vaatimattomia, joten pensaan koristeellisuus perustuu juuri valkoisiin marjoihin. Kestävyytensä ja sitkeytensä ansiosta kasvi soveltuu hyvin myös pensasryhmään, vapaasti kasvavaksi aidanteeksi ja puiden aluskasviksi. Kuvattu 12.10.2011.

Houkuttelevan koristeellisten , mutta myrkyllisten marjojen takia kasvia ei pidä käyttää lasten leikkialueiden läheisyydessä

Juuri nyt, kun ulkona on päivälläkin synkkää, vettä vihmoo ja puuskainen tuuli repii lehtiä puista, ei mikään estä sulkemasta silmiä ja muistalemasta lämmintä kesää ja sen tuoksuja, kuten esimerkiksi ranskalaista “Rouva Lemoinea”. Tuo 1800-luvulta peräisin oleva valkokukkainen jalosyreeni muistuttaa pihasyreeniä, mutta voimakkaasti tuoksuvat kukinnot ovat suuremmat ja usein kerrannaiset.

Jalosyreeni (Syringa vulgaris) 'Madame Lemoine'

‘Madame Lemoine’ on kasvupaikankin suhteen hieman vaateliaampi kuin pihasyreeni. Paikan pitäisi olla aurinkoinen tai puolivarjoinen ja kasvualustan tuore, runsasravinteinen ja läpäisevä. Niin ‘Mme Lemoine’ kuin muutkin syreenit kukkivat parhaiten auringossa, mutta kevyt varjo estää maan liiallisen kuivumisen. Kukinta alkaa eteläisimmässä Suomessa jo kesäkuun puolivälin paikkeilla. Jalosyreeni säilyttää herttamaiset lehtensä myöhäiseen syksyyn saakka.

Ranskalaista alkuperää oleva jalosyreeni kasvaa 3-4 metrin korkuiseksi ja menestyy parhaiten I-II vyöhykkeillä

Aina vain lisää pirteitä syysvärejä löytää tiensä myös tänne blogiin. Eero aloitti haavan kauniilla punaisella ja nyt jatketaan hevoskastanjan räiskyvällä keltaisella.

Tämä pikkuinen hevoskastanja on löytö Savonlinnan torilta ja lähtöisin puusta, joka kasvaa sen lähellä lippakioskin luona. Vaikka näin pienestä aloittaessa kasvua puuvanhukseksi saa odottaa, on taimella kuitenkin mukanaan tarina siitä, mistä se on peräisin. Kun istuttaa pitkäikäiseksi tarkoitetun puun puutarhaan, on miellyttävä tietää sen alkutaipaleenkin historiasta.

Varttuneessa hevoskastanjassa viehättävät merkit jaloille lehtipuille ominaisesta ylväydestä. On kokoa ja muotoa ja upea kukinta alkukesästä. Kukkaterttujen ylös suuntautuva kasvu on oikeastaan aika poikkeavaa meillä menestyvien koristepuiden joukossa. Samoin erikoisia ovat lehtien lomaan kasvavat piikkiset pallot täynnä kastanjanruskeita siemeniä.

Pienen hevoskastanjan ruska alkoi aika aikaisin, se hohtaa toistaiseksi itsekseen vielä vihreävoittoisessa puutarhassa. Voi olla, että pohjoisemman vanhemman perimä pistää valmistautumaan talveen nopeammin kuin rannikolla olisi tarvis.

Eilinen päivä kirkastui aurinkoiseksi puolen päivän jälkeen, jolloin oli hyvä hetki lähteä nauttimaan luonnosta muutamaksi tunniksi. Ison voimalinjan alla pienet haapapuun alut loistivat ruskan väreissä, vaikka muuten metsän puissa ja pensaissa ei vielä kovin voimakasta ruskaa voinutkaan havaita.

Haavan lehdet ovat koristautuneet jo ruskan väreihin

Tosin voimalinjan reunalla olevassa koivikossa puiden lehdet olivat jo syksyisen kellertäviä. Havaitsin kahden palokärjen lennähtelevän männyn rungolta toiselle. Ne hakkasivat kuorta irti etsiessään toukkia. Euroopan suurin ja komein tikka sysimustine olemuksineen on vaikuttava ilmestys , jos sen puuhailua pääsee seuraamaan läheltä.

Palokärjen rummutus ja huudot kuuluvat kauas

Hakkuuaukean reunalle oli kerätty isot kasat puiden oksia myöhempää hyötykäyttöä varten. Monta metriä korkeissa kasoissa hyöri joukko pieniä lintuja, peukaloisia, etsien hyönteisiä. Näillä linnuilla, jotka ovat koko ajan liikkeellä ja hyvin vikkeliä, on tapana pitää pyrstöä veikeästi pystyssä.

Peukaloisilla on piakkoin edessä muutto talvehtimisseuduille Keski- ja Etelä-Eurooppaan

Ohdakeperhonen lenteli aukean reunalla, heinittyneen tienpohjan yllä, missä oli siellä täällä vielä kukassa olevia syysmaitiaisia. Kirjan “Suomen päiväperhoset elinympäristössään” mukaan ohdakeperhosta tavataan vuosittain ainakin maan eteläosissa. Keski- ja Pohjois-Suomessa perhonen näyttäytyy laajoilla alueilla etenkin säännöllisesti toistuvien vaellusten yhteydessä.

Ohdakeperhonen ei pysty talvehtimaan Suomessa

Lauantaisella luontolenkilläni kuvasin lisäksi: toistamiseen Suomessa erittäin harvinaista jymysukeltajaa (Cybister lateralimarginalis), ensimmäisestä metsästyspäivästä hengissä selvinneitä hirviä ja lentävää kirjoukonkorentoa. Näistä löytyy kuvia ja juttua henkilökohtaisesta blogistani (Eeron kuvakulma).

Hymenocallis harrisiana, lukinlilja

Kerroin heinäkuussa lukinliljasta, joka kukki silloin. Kukkien jälkeen varsien päihin kehittyivät merkilliset siemenet, kuin vihreät sipulit, jotka paisuivat paisumistaan. Paisuttuaan läpimitaltaan yli sentin kokoisiksi, sipulit irtosivat ja alkoivat kopsahdella lattialle.

Onneksi on verkon hakukoneet! Googletus paljasti, että pudonneet sipulit voi laittaa mullan pinnalle vaikkapa emokasvin kanssa samaan ruukkuun. Kastelen multaa harvakseen.

Ei kulunut montakaan viikkoa, kun pikkusipuleista alkoi työntyä valkoisia juuria alas multaan.

Juurta työntävä pikkusipuli näkyy ruukun oikeassa reunassa

Nyt niistä on moni juurtumassa. Luonto on niin ihmeellinen. On myös merkillistä seurata Avaraa luontoa oman olohuoneen kukkalaatikossa!

´Renato tosio´ -daalia on kuin ruska-ajan aurinko.

Vähänpä loppujen lopuksi aavistaa keväisistä daalianmukuloista, millaista on odotettavissa loppukesällä. Lämmin sää ja rehevä maa ovat venyttäneet daaliat reilusti yli pään mittaiseksi läpitunkemattomaksi metsiköksi.

Korkeakasvuisissa daalioissa hienoa on se, miten moninaisen muotoisia ja värisiä kukkia niillä voi olla. Pieniä epätodellisen tasapyöreitä, kaktuksenkukkamaisia, valtavia terälehtilautasia… Värejä tulisista pastellinherkkiin.

Näiden korkeiden jälkeen tavanomaisimmat, mataliksi ruukkuversioiksi jalostetut daaliat tuntuvat auttamattoman kesyiltä. Jo vanhastaan kasvatetuilla suurilla daalioilla syyskesän viidakkotunnelma toteutuu. Niille voi varata oman penkkinsä tai yhdistellä niitä toisiin korkeisiin tai reunoilla mataliin kesäkukkiin ja perennoihin.

Daaliat on helppo kasvattaa juurakoista. Ne kannattaa laittaa esikasvamaan ruukkuihin mahdollisimman pian keväällä, jotta ne eivät ehdi kuivua tai homehtua varastoinnin aikana ja jotta kukinta alkaisi jo ennen syksyä. Alkukesän hallaa ne eivät kestä, joten ulos kasvit voi viedä vasta, kun sen uhka on ohitettu. Esikasvatuspaikkana erinomaisin on kasvihuone tai muu valoisa ja melko lämmin tila.

Jos daalianjuurakoista haluaa monivuotisia, ne täytyy pelastaa talvelta esimerkiksi kellariin heti sen jälkeen kun ensimmäinen pakkanen on käynyt puraisemassa varsia, mutta ei ole ehtinyt vielä maahan asti.

Syksyn värittäjinä daaliat ovat ehdottomasti ykkösluokkaa, mutta ne ovat myös yllättävän tärkeitä mettä etsiville hyönteisille aina vain vähäkukkaisemmaksi käyvässä maisemassa.