Lunta on vihdoin laskeutunut koristamaan talvisia ruukkukasveja, jotka viheriöivät lauhassa säässä. Erikoisen litteäkasvuinen kellokanerva (Erica × darleyensis) on täynnä limenvihreitä nuppuja, joista jokunen on jo avautunut valkoiseksi kellokukaksi. Loput ehkä odottavat vielä keväisempää keliä. Kasvi näyttää siilimäiseltä, sekä töpäkän mataluutensa että lehtien havunneulasmaisuuden puolesta.

Kellokanervan rinnalla marjakanerva (Pernettya) on koko syksyn kantanut hohtavanvalkoisia marjoja kuin ennenaikaisia lumipalloja. Marjakanervan lehdet näyttävät siltä kuin ne olisi prässätty laakeiksi ja kiiltäviksi levyiksi, kuin minialppiruusulla.

Molemmissa kasveissa on sekä luontaista että kiehtovasti eksoottista näköä. Ne voisivat olla peräisin englantilaisilta matalan kanervamaton peittämiltä nummilta, eivätkä tunnu kovin vierailta verrattuna meikäläiseen varvikkoonkaan. Ja kuitenkin niissä on erilaista tunnelmaa ja värejä, jotka tekevät talvi-istutuksesta jännittävän näköisen.

Valkeaa uuden vuoden jatkoa.

Kiulukoilla voi olla hämmästyttävän monia muotoja nauriista päärynään. Jotkut ovat pallomaisen pyöreitä, toiset taas suikean pitkulaisia. Pieniksi haiveniksi kiulukan kärkeen kuivettuneet verholehdetkin asettuvat eri ruusuilla eri tavoilla, elleivät tipu pois jo ennen talvea. Ne ovat joko pystyssä tai laskeutuvat hiusten lailla kiulukan sivuilla.

Tässä muutamia kiulukoita Munkkiniemen kartanon puistosta Helsingistä.

Pehmeään maitokahviin vivahtavat kukat katselevat penkistä vastaan kuin pyöreät kasvot, niin suuria ja litteitä ne ovat. Taimi tuli kesällä kukkaan vasta vähän myöhemmin kuin esimerkiksi kukintansa jo lopetelleet kaktusdaaliat, mutta korvauksena jaksaa näemmä tehdä hämmästyttävän kokonsa säilyttäneitä kukkia todella siihen asti, kunnes talven ensi merkit katkaisevat alun perin meksikolaisten kasvien kukkaloiston tältä vuodelta.

Katsurassa (Cercidiphyllum japonicum) on muuan syksyinen ominaisuus, joka usein voi tulla esille vasta sattumalta lehtiä haravoidessa ellei osaa odottaa sitä tutustuttuaan kasviin jo ennen taimikauppaan menoa. Lehdet näet alkavat tuoksua tiputtuaan irti oksilta.

Tuoksu on vivahteeltaan vaihtelevaa, mutta aina hyvää. Viime vuonna kuivana syyspäivänä erään puun lehdistä haravoidusta kasasta kohosi hyvin voimakas tuoreen leivän hieman makea tuoksu.

Tänä syksynä toisen, vielä hyvin pienen pensaan kosteat lehdet tuoksuvat hillitymmin, mutta paljon, paljon makeammilta, kuin ylisokeroidulta marjamehulta tai pääosin sokerista koostuvilta hedelmäkarkeilta, jotka tulevat mieleen niiden ruskan värjäämistä keltaisista tai punertavista lehdistä ja lehtiruodeistakin. Syysväri on siemenestä kasvatetuilla katsuroilla yksilöllinen, joten miksei tuoksukin saattaisi vaihdella sellaisessa tapauksessa puiden välillä.

Katsuran aromia voisi pitää samanlaisena hienovaraisena syksyn merkkinä kuin syklaamin tuoksua, jota varten on osattava kumartua lähemmäs kasvia.

Katsura on sirokasvuisena pensaana tai puuna ja sydämenmallisine, heleänvihreine lehtineen puutarhan kaunistus myös kesäaikaan. Se vie ajatukset reheviin aasialaisiin metsiin, joista se on kotoisin.

Tämä pikkuinen hevoskastanja on löytö Savonlinnan torilta ja lähtöisin puusta, joka kasvaa sen lähellä lippakioskin luona. Vaikka näin pienestä aloittaessa kasvua puuvanhukseksi saa odottaa, on taimella kuitenkin mukanaan tarina siitä, mistä se on peräisin. Kun istuttaa pitkäikäiseksi tarkoitetun puun puutarhaan, on miellyttävä tietää sen alkutaipaleenkin historiasta.

Varttuneessa hevoskastanjassa viehättävät merkit jaloille lehtipuille ominaisesta ylväydestä. On kokoa ja muotoa ja upea kukinta alkukesästä. Kukkaterttujen ylös suuntautuva kasvu on oikeastaan aika poikkeavaa meillä menestyvien koristepuiden joukossa. Samoin erikoisia ovat lehtien lomaan kasvavat piikkiset pallot täynnä kastanjanruskeita siemeniä.

Pienen hevoskastanjan ruska alkoi aika aikaisin, se hohtaa toistaiseksi itsekseen vielä vihreävoittoisessa puutarhassa. Voi olla, että pohjoisemman vanhemman perimä pistää valmistautumaan talveen nopeammin kuin rannikolla olisi tarvis.

´Renato tosio´ -daalia on kuin ruska-ajan aurinko.

Vähänpä loppujen lopuksi aavistaa keväisistä daalianmukuloista, millaista on odotettavissa loppukesällä. Lämmin sää ja rehevä maa ovat venyttäneet daaliat reilusti yli pään mittaiseksi läpitunkemattomaksi metsiköksi.

Korkeakasvuisissa daalioissa hienoa on se, miten moninaisen muotoisia ja värisiä kukkia niillä voi olla. Pieniä epätodellisen tasapyöreitä, kaktuksenkukkamaisia, valtavia terälehtilautasia… Värejä tulisista pastellinherkkiin.

Näiden korkeiden jälkeen tavanomaisimmat, mataliksi ruukkuversioiksi jalostetut daaliat tuntuvat auttamattoman kesyiltä. Jo vanhastaan kasvatetuilla suurilla daalioilla syyskesän viidakkotunnelma toteutuu. Niille voi varata oman penkkinsä tai yhdistellä niitä toisiin korkeisiin tai reunoilla mataliin kesäkukkiin ja perennoihin.

Daaliat on helppo kasvattaa juurakoista. Ne kannattaa laittaa esikasvamaan ruukkuihin mahdollisimman pian keväällä, jotta ne eivät ehdi kuivua tai homehtua varastoinnin aikana ja jotta kukinta alkaisi jo ennen syksyä. Alkukesän hallaa ne eivät kestä, joten ulos kasvit voi viedä vasta, kun sen uhka on ohitettu. Esikasvatuspaikkana erinomaisin on kasvihuone tai muu valoisa ja melko lämmin tila.

Jos daalianjuurakoista haluaa monivuotisia, ne täytyy pelastaa talvelta esimerkiksi kellariin heti sen jälkeen kun ensimmäinen pakkanen on käynyt puraisemassa varsia, mutta ei ole ehtinyt vielä maahan asti.

Syksyn värittäjinä daaliat ovat ehdottomasti ykkösluokkaa, mutta ne ovat myös yllättävän tärkeitä mettä etsiville hyönteisille aina vain vähäkukkaisemmaksi käyvässä maisemassa.

Peach Flambe - liekehtivää persikkaisuutta

Keijunkukat ovat vieneet hyvin monen kasvinystävän mennessään. Ne ovat monikäyttöisiä, kauniin muotoisia ja tulevat mitä moninaisimmissa väreissä. Ja ne ovat sopivan kokoinen kohde keräilyinnolle, sillä ne eivät ainakaan ihan heti täytä koko puutarhaa. Lehtien siroudella on varmasti myös osansa viehätyksessä, keijunkukat ovat kuin värikkäitä pikkukarkkeja.

Caramel

Heucherojen kanssa tulee helposti tunne siitä, että haluaa koko sarjan. Kun yksisävyislehtiset on hallussa, voi jatkaa niistä, joilla lehtisuonet ovat eriväriset kuin muu lehti. Ja sitten ovat vielä kukat erikseen. Keräämistä siis riittää, ja uusia lajikkeita jalostetaan jatkuvasti, niin suosittuja Heucherat ovat maailmalla.

Keijunkukkakasvattajan osasto Chelseassa sen näyttää, on varaa mistä valita. Taimiston nimi kertoo paljon: Heucheraholics.

´Matrona´ on ihana, tyylikkään värinen pikku pensas, jonka vaaleat kukat hohtavat vasten tummaa versoa.

Taas on aluillaan upeiden syysmaksaruohojen aika. Syksyllä kukkii oikeastaan useampi erilainen laji ja risteymä, mutta yhteistä kaikille niille on se, että ne ovat ”jättimaksaruohoja”, ajan kanssa kuin pieniä pensaita, joiden suuret kukinnot kestävät pitkään ja ovat perhosten mieleen.

Syksyn maksaruohoilla on maassa matavien sukulaistensa hyvät auringon- ja kuivuudensieto-ominaisuudet, mutta näyttävyyttä on tuumatolkulla enemmän. Ne ovat loistava lisä perennaistutuksiin, sillä ne rikkovat pulleilla muodoillaan ja vaakatasoon asettuneilla kukinnoillaan enemmän ruohomaisten kasvien rytmiä. Kevyet koristeheinät ja syysmaksaruohot suorastaan vaativat päästä toistensa seuraan.

Perinteisin syksyn maksaruohoista on vaalealehtinen, vaaleanpunakukkainen komeamaksaruoho ´Herbstfreude´. Sitä näkee usein tarjottavan myöhäisiin ruukkuistutuksiin, joista sen voi hyvin istuttaa syksyn lopuksi maahan monivuotiseksi iloksi.

Aivan viime vuosina on meillekin saapunut kirjavalehtisiä syysmaksaruohoja, joiden tarpeet ovat samat kuin tutummillakin: valoa, vettä läpäisevä maa, eikä liikaa tai liian vähän ravinteita. Ne ovat kuin karnevaaleista!

Etelässä hyvin talvehtineen Elsie´s Gold -maksaruohon nuput aukeavat kohta vaaleanpunaisina.

]]> http://www.omapiha.info/blogi/2011/08/jattilaismaksaruohot-parhaimmillaan/feed/ 3 http://www.omapiha.info/blogi/2011/08/suklaakirsikoita-rastaiden-nokan-edesta/ http://www.omapiha.info/blogi/2011/08/suklaakirsikoita-rastaiden-nokan-edesta/#comments Sat, 06 Aug 2011 11:15:53 +0000 Henrietta Pitkänen http://www.omapiha.info/blogi/?p=4004

Suklaakirsikan keväinen kukkapaljous ennusti oikein: tänä vuonna kirsikoita tuli niin paljon, että voi ensimmäisen kerran puhua sadonkorjuusta. Pensas saavutti satoikänsä sangen kunniakkaasti ja antoi tarpeet kirsikkapiiraaseen.

Suklaakirsikka on kasvanut parissa vuodessa pienestä taimesta kauniin pyöreähköksi, puolitoistametriseksi pensaaksi. Mataluus tuo kirsikankukat katsottaviksi lähietäisyydeltä ja helpottaa kirsikoiden poimimista. Se alkoi antaa mainittavaa satoa nopeammin kuin esimerkiksi Huvimaja -kirsikka.

Puutarhan lähettyvillä elelevät rastaat ovat heti paikalla, kun kirsikat alkavat punertua… Suklaakirsikkapensaan ylle on helppo vetää verkko siinä missä sen virittely Huvimaja –puuhun on tempukkaampaa, vaikkei sekään ole vielä kovin jättimäinen.

Entä maku? Ensipuraisulla suun täyttää kirsikan kirpakkuus. Sitten esille tulee hienoarominen, makea jälkivivahdus. Hapanimelä kuvaa hyvin makuelämystä. Suklaata ei tällä kirsikalla saa korvattua, vain sen kaunis, hyvin tumma väri muistuttaa tästä herkusta.

Piiraassa kirpakkuus tuntuu pirteältä ja yhdistyy hyvin makeampiin hedelmiin, kuten persikkaan tai aprikoosiin.