Kevättä se tietää tämäkin näky.

Kuulen aamuyöllä rytinää ja tiedän mistä suunnasta se tulee. Kun kuvasin tuota huikeaa näkyä myöhemmin, tuli jostain syystä mieleen Titanic, uppoamaton laiva, joka upposi.

Keskellä jäistä lumiröykkiötä on railo. Painava talven taakka oli hajonnut kahtia. Kolmasosa navetan kattolumista suli jo aiemmin. Nyt on helpottunut olo. Tuo pitkänomainen rakennus on tärkeä ja sitä on tuettu sisältäpäin. Mutta tänä talvena oli pelko, että nyt rakennus ei kestä.

Kiitos kun kestit navetta!

Eihän valokuva kovin keväiseltä näytä. Mutta lumista pääsy tarkoittaa kevään koittamista. Viime vuonna, pääsiäisen tienoilla, täällä tapahtui ihmeitä. Kolmessa päivässä valkoinen oli muuttunut tiiviiksi kellertäväksi sohjoksi.

Olkoon se muistutus siitä, että uusi elämä syntyy kuten nytkin.

On ollut vilkas viikko luonnon kannalta. Lintukirjat ovat nyt jumissa sohvalla, josta on suora näkymä ruokintapaikalle.

Kirjoja pitää selata alituiseen, koska lintukanta on lisääntynyt edellisvuodesta huomattavasti. Näin on ollut jo kolmisen viikkoa.

Kysäisin naapuriltani, että keitä hänen lintusapuskaansa käy syömässä. Hän naurahti ja sanoi, että siellähän ne ovat siun pihalla kaikki.

Varmasti siinä oli totta ainakin toinen puoli, mutta kyllä kuhinaa on piisannut.

Viherpeippo oli ensimmäisiä oudompia vierailijoita (ihana otus). Sitten kaikkinensa erilaiset tiaiset – olivat vierailleet koko talven. Niiden tunnistamisessa ei voi epäonnistua.

 Mutta sitten tuli etsivälle töitä.

Pienehkö omituisen kauniisti kukertavaa väriä kantanut lintu ei meinannut selvitä millään. Sitten löytyi kirjasta: Sehän on tämä! Tikli. Tiklit kävivät tänäänkin pyrähtämässä.

Mutta kyllä siinä kohtaa joutui hieraisemaan silmiään kun aamutuimaan hangella asteli valkoselkätikka.

Vaikka kuinka monta kertaa tarkistin, oli pakko ajatella, että sehän se on.

Ja entäs tänä aamuna? Naapuri oli kertonut pari viikkoa sitten nähneensä ilveksen liiterin nurkallani. Sieltähän se yleensä aloittaa loikkansa. Sitten pohdimme, että kuollut se varmasti on.

Mutta ensimmäinen asia, jonka huomasin aamulla, oli se, että navetan katolla oli tupsukorvan jäljet. Se oli varmaan nauttinut kestohangesta!

Terveisiä Eero Miettuselle. Kisa jatkuu. (Valkoselkätikan piirros Lars Jonssonin kirjasta Euroopan linnut)

Kuva on Kotimaan linnut kirjasta, toimittajina Pertti Koskimies ja Juhani Lokki.

Valkoselkätikka sai minut ihan pyörryksiin.

Sain taannoin käsiini uunituoreen, upean kirjan kansainvälisesti arvostetusta professori Kaj Franckista. Selasin sen ensin kannesta kanteen kuten tapanani on. Löysin heti lasisen lehtokurpan, jota nimitän monilla lempinimillä kuten: pullerokiitäjä (vrt. öiset perhoskiitäjät), nokkaeläin (vrt. Australia) ja monia muita. Eläimet ovat minulle yksilöitä. Ne ovat aivan kuten ihmiset monilta toiminnoiltaan.

Sitten aloin lukea kirjaa. Sen nimi on Kaj & Franck. Esineitä ja lähikuvia, kirjoittaja Päivi Jantunen (kustantanut WSOY).

”Pieni Nuutajärven kylä, hämäläinen lasipruuki vuodelta 1793, oli Kaj Franckin elämän kiintopisteitä 1950-luvun alusta alkaen hänen elämänsä loppuun saakka.”

Hän oli sekä arkielämän kauneuden luoja että ainutkertaisten eli uniikkien taide-esineiden tekijä.

Franck oli edellelläkävijä. Hän oli myös suuri ajattelija, joka veisteli lausahduksia, jotka ovat likeisiä nykypäivän ihmisille mukaan lukien puutarhaihmiset.

Kirjasta: ”Ihminen on aina mieletön jätteiden tuottaja olkoon hän säästäjä tai tuhlaaja, kerääjä tai poisheittäjä.” Vuonna 1967.

Vaikka suunnittelija ja monimuotoisten tekniikoiden luoja, tunnetaan nykysukupolvessa lähinnä Kilta-astioistaan, hänessä oli toinen puoli.

Mikä?

Hän oli koloristi eli armoitettu värien käyttäjä. Entä sitten?

Me kaikki puutarha-alan rakastajat toteutamme hänen teesejään, tiedostamattomasti mutta kuitenkin.

Meillä on komposti, jotta multa saisi voimaa. Meillä on vanhoja taloja, joiden romuista ruostuneimmatkin pääsevät kukkaloiston koristajiksi. Me ostamme vanhoja rintamamiestaloja ja muita raihnaisia rötisköjä – kierrätystä sekin. Me valitsemme kasviemme ja kukkiemme värit tarkkaan, koska sillä on meille jokaiselle merkitystä.

Me suosimme maatiaislajeja, jotta ne menestyisivät ilmastossamme. ”Jokaisessa meissä asuu pieni Kaj Franck”.

Maatiaislajimme eivät toistaiseksi joudu museoihin, mutta suositaan niitä. Siihen ideologiaan tuttavani ja myös Oman Pihan Pihakutsut-hanke näyttävät suuntaa.

Pullero nokkalintu (arvaa mikä) viihdyttää talvellakin.

Kaj Franckin luontoon liittyvät lasiesineet kertovat herkästä taiteilijasta.

Helsingissä asuessani käytin silmät kiinni – tekniikkaa usein raitiovaunussa matkatessani. Täällä maaseudun hiljaisuudessa äänimaisemasta on tullut jokapäiväistä luksusta. Turhaan ei sanota, että kevät tulee kohinalla. Kohiseekohan tuo ihan oikeasti?

Kävelin kuusimetsään. Panin silmät kiinni ja kuulin, miten kohmeesta sulavat puut rapsahtelivat ja aivan omanlaisensa ääni syntyi siitä kun tuuli napsautti lumikokkareen, joka sitten putosi kuivalle oksalle ja raks, oksa oli poikki. Siis ilmeisesti, minähän en nähnyt sitä.

Pihan vajeneva lumivalli tuntuu ikään kuin sihisevän.

Tänään olin aivan korvat höröllä ja lopulta silmät sirrillä, että mitä oikein tapahtuu. Seisoin tuomipuun vieressä pihatielläni silmät kiinni. Hetken kuluttua aloin ihmetellä, mistä tuli omituinen ja kaunis ääni. Se muistutti koristeltuja puita, joissa läpättää pieniä lippuja. Pian tajusin, että koko naapurin nuori koivikko läpätti.

Kun avasin silmäni, aloin tajuta, mistä on kyse.

Tuomen oksiin oli kiinnittynyt pieniä, valkoiseen vivahtavia silkkipapereita. Sitten tajusin, että naapurin koivikon kyljissä lepatti näitä lippuja koko pellon mitalta. Aikansa ne pysyivät kiinni rungossa ja lähtivät sitten matkaan kuin perhoset.

Katselin jalkoihini ja olin ihan ihmeissäni. Nuorta tuohta oli kerääntynyt jalkojeni juureen ja postilaatikolle mennessä sitä riitti koko matkalle. Kaunista kuin mikä. Juoksin sisälle hakemaan kamerat. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Tuli mieleen Henriettan hieno blogi talven aikaansaamista ihmeistä.

Ennennäkymättömiä ilmiöitä pihapiirissäni.

Lintumissi esitteli itseään sukelluspuvussa koskella - koskikara!

Kuvaan omaPIHAn Kerman kanavalta – kolumnini nimen syntytienoita säännöllisin väliajoin. Kerman koski on olennainen osa vanhaa kulttuurimaisemaa.

Siellä asustaa eräitä vintiöitä, jotka olen halunnut aina kamerani sisuksiin. Erilaisia otoksia on kyllä ennestään, mutta tänään kävi hyvä tuuri. Menin ulkoilemaan koskelle ja onneksi oli kamera mukana. Aurinko ei ollut vielä laskenut, vaan juuri siinä vaiheessa, kun vesi alkaa höyrytä ollessaan lämpimämpää kuin ilma.

Mittarissa oli miinus viisitoista ja sen päälle kosken kosteus. Ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että palellutankohan näppini kuvatessani.

Olin jo kallistellut kameraani moneen asentoon. Tiedän suunnilleen missä koskikarat lentävät, sukeltavat pohjasta sapuskaansa ja jaloittelevat jäänreunalla.

Yksilö, jonka sain kuvaan, oli keimaileva ja rauhallinen. Pääsin sitä niin lähelle kuin sillalta voi päästä. Pelkäsin koko ajan, että nyt se luikahtaa veteen. Mutta ei, se koreili ja siksi nimitin sen missiksi. Kun sillä ei ole bikineitä niin onpahan sukelluspuku.

Koskikaran rinnus oli niin valkoinen ja kokonaisuus hyvin musta, joten oletan sen olevan vanha yksilö. Ties kuinka monta vuotta on Kermalla asunut.

Mietin lintuharrastustani. Talvella tuntuu puuttuvat jotain, mikä kasvaa, kehittyy ja yllättää – jotain pientä sellaista. Eräällä tavalla linnut korvaavat kasvavat taimet. Koskikara on harvinainen kruunu valtavaa vauhtia virtaavassa koskessa, vanha punatulkku-uros piharuokailijoitten komistus.

Kello yhden lumoa , hiljaisuutta ja parantavaa voimaa.

Kulkekoon tämä kertomus nimellä seikkailuja tarinatalosta. Jokunen viikko sitten huomasin, että autossani ei toiminut sen paremmin jarru- kuin ohjaussysteemitkään. Vasemman takalokasuojan alle ovelaan paikkaan oli jäätynyt sohjoteiden lumi kivenkovaksi.

Piti ajaa korjaamolle kahtakymppiä niin että rengas ei pyörinyt ollenkaan. Siinä se luisteli mukana.

Se kesti Heinäveden korjaamolle ja sinne Punainen paronini jäi sulamaan.

Piti päästä jotenkin kotiin. Sain koulukyytitaksin ystävällisesti. Rouva kuljettaja tarjosi minulle kahvin ja pullan Nesteellä. Sitten haettiin koulukkaita kylän keskustasta ja pudoteltiin heitä Kerman kosken lähitienoille.

Käännyimme sivutielle kohti paikkaa, jossa minun on pitänyt käydä joka kesä, mutta aina se on jäänyt. Kuljettaja sanoi, että siellä on yksi näkymä, jota parempaa hän ei näillä seuduin tiedä. En tiedä minäkään tuon ihmeen nähtyäni.

Yritin painaa paikan mieleen.  Muutenkin matka, joka kesti neljä tuntia tarjosi ihmeellisiä talvikokemuksia. Niistä myöhemmin.

Tänään lähdin etsimään näkymää. Oman pihani ympäristössä seitsemän kilometrin säteellä on vallalla kuusipuu ja ikimetsät. Puut ovat kasvamassa kohti taivaan kantta. Siitäköhän tulee sanonta, joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa.

Talvitarinan maasto on hiekkaista ja vallalla oleva puusto on mäntyä. Eksyin tietenkin matkalla ja ihmettelin, mitä reittiä olimme ajaneet. Muutaman harhareitin jälkeen pysähdyin mäen harjanteelle, astuin autosta ulos ja lähdin kuvaamaan.

Tuoksui keväälle, lumi kimmelsi, pienet tykkypuut seisoivat hiljaa kuin valkoiset haamut. Viimeiset näkymän vaarat tuntuivat yhtyvän taivaan rantaan, jossa liikuskeli jotain; voisiko sanoa hienon hienoa harmaata pilveä. Ehkä lumesta haihtunutta kosteutta.

Jos ja kun rannikoilla asuvilla omapihalaisilla on meri, niin minulla on vaarat.

Lintujen "nyrkkeilykehä" aukeaa keittiötoimien viereisestä ikkunasta.

Keittiön ikkunasta näkyvän puun oksilla käy yhä tiiviimpi kuhina. Aiemmin ruokintapaikka sijaitsi juuri tässä lumipallopensaassa, mutta tänä talvena tein uuden siemenpaikan vaahteran oksistoon. Sitä taas voi seurata tuvan ikkunasta.

Mitä tapahtui aiemmalle ”lintulaudalleni”?

Se jäi kerta kaikkiaan hankien alle. Talven aikana on uusi systeemi testattu kaikenlaisissa oloissa. Mitä enemmän valoa sitä hauskempaa on seurata tappelupukareita. Punatulkku on kova hätistelemään muita.  Talitiaisilta se yrittää napata auringonkukan siemenen suoraan linnun nokasta.

Toissavuonna punatulkkuja oli vain satunnaisesti, mutta nyt ne tulevat paikalle puolenpäivän jälkeen. Tänään niitä on pörhistellyt kolme komeine rinnuksineen. Emännät ovat yleensä mukana. Nyt näkyy ainoastaan koiraita.

Tappelukin on valon myötä lisääntynyt. Ketterät hömötiaiset livistävät oksistossa pakoon niin että höyhenet pöllyävät. Sinitiaiset ovat lisääntyneet viime vuodesta kosolti. Närhi on ilmeisesti kadottanut kumppaninsa, koska se kuljeskelee yksin. Jostain syystä se ei piittaa auringonkukan siemenistä, mutta vie parhaat päältä jos tarjolla on esimerkiksi pähkinöitä.

Linnun eivät siis jää syöttöpaikalle avaamaan siemeniä vaan lentävät tuttuun pensaaseen tai aitan terassille. Olen huvikseni laskeskellut, montako lintua pensaaseen mahtuu yhtä aikaa nokkimaan saalistaan oksia vasten. Tähän asti 22 tyyppiä on ennätys.

Kyllä sinne enemmänkin mahtuu – ihan sopuisasti.

Näin on syntynyt esimerkiksi kylään vietäviä aika ajoin aivan valtavia kukkalaitteita, joista saajat ovat olleet silminnähden ilahtuneita. itse tehty ja poimittu sommitelma tuo tuulahduksen oikeasta luonnosta, josta monet kaupunkilaiset ovat erkaantuneet.

Kukkaniittyä idästä.

Erittäin elävästi muistan kyläreissun taiteilijapariskunnan kotiin. Huonekalut olivat melkein järjestään Artekia ja Alvar Aaltoa. Hävetti aluksi tuo ”halpa” kimppu. Se pääsi yllätyksekseni pitkän ruokapöydän koristeeksi.  Siinä se näytti hehkuvan vielä, kun usean ruokalajin jälkeen aloin tehdä lähtöä sarastavaan aamuun kohti kotia.

Lahjakas edesmennyt kollegani imitoi suuria kuuluisuuksia, joita hän oli tavannut. Kun suljin oven takanani hän aloitti kymmeniä kertoja kuulemani tarinan siitä, miten maniska (mandoliini)jäi pöydälle soimaan kun tuli lähtö Karjalasta. Ulkona konsertoi mestari mustarastas kerrostalon korkeimmalla antennilla.

Tässä monikäyttöinen hurja lempparini.

Nyt minulla on omaa niittyä yllin kyllin. Varjelen perhosten mesipaikkoja ja haluaisin vähän laittaa omat siemennäppini peliin, mutta se ei ole vielä ensi kesän projekti. Tärkein asia kuitenkin on pitää pajunversot loitolla. Ajan mittaan ne ryökäleet kyllä syövät niityn harmonisuutta.

Koska ihana aihe näyttää kovasti kiinnostavan, vinkkaan yhdestä kirjasta, joka on hyllyssäni.

Se on Pentti Alangon Luonnonkasvit puutarhassa. Ohjeet luonnonkasvien siirtämisestä omaan pihaan ovat seikkaperäisiä. Myös aiheen historiaa valotetaan.

Tietoiskussa kirjoittaja kertoo näin: ison puuntaimen, vanhan kanervan, suopursun tai puolukan siirtäminen on tuomittu epäonnistumaan. Pieniä siirtokelpoisia taimia voi löytää vastapaljastuneelta maalta, esimerkiksi ojien ja teitten varsilta tai hiekkakuopista.

Ihanaa kotkansiipeä kasvaa täällä sellaisissa paikoissa, että uskon emännän tuoneen sitä jostain ja sijoittaneen otollisille kasvupaikoille.

Lapio siis kaveriksi ja hiekkakuopalle heti kun lumet ovat sulaneet.

Puuhastelin ulkona kaikenlaista ja katselin ympärilleni kun taivaalta satoi kimmeltäviä hopeanhohtoisia hippuja. Unohdin hetkeksi painavasta lumesta koituneet pihahuolet ja aloin leikkiä. Keräsin jääpuikkoja ja vaihdoin ideaa, miten olin ajatellut tehdä talvikattauksen puutarhatyöpöydälle. Olen poistanut pöydän päältä vain kerran kymmenisen senttiä lunta. Pöytä on toiminut eräänlaisena lumenkorkeuden mittarina.

Ajattelin niitä monia satuja, jotka liittyvät talveen, lumeen, jäähän, luonnossa ja ihmisissä kuin myös eläimissä tapahtuviin muutoksiin. Monet eläimet vaihtavat väriä talven varalle myös todellisuudessa. Kirjailijoiden mielikuvituksessa tapahtuu sitten villimpiä asioita.

Yksi henkäys jäädyttää linnat ja maiseman. Lapset nauttivat rekiajelusta. Lumienkelien tekoonkin on mitä mainioimmat mahdollisuudet ihan oikeassa elämässä.

Lapsena kävelin asuntomme lähellä olevalle kalliolle ja sen päällä metsään. Suojasäällä rakensin itselleni lumihuoneen, en linnaa. Sitten askartelin lumesta astiat kuten lautaset, kattilan ja paistinpannun. Pakkasen tullessa hetimiten kaikki kovettui.

Sitten piti lähteä samoilemaan ja löytää leikkiin ruokatarvikkeita kuten jäniksenpapanoita, jotka olivat loistavia lihapullia.

Pihani oli paljon laajempi kuin muilla lapsilla.

Tuo ja paljon muita leikkejä tuli mieleeni kun kilistelin jääpuikkoja ja yritin varoa tekemästä lumeen liikaa jälkiä.

Kyllä minä sen kaakaokattauksen hankeen vielä teen.

Koska se on suunniteltu, pakkohan se on toteuttaa.

Tällaisilta tilan pyykin paikkaa osoittavat perhoset näyttivät kesällä.

Helmikuussa keskipäivällä yksi sinnikäs perhonen uhmaa talvea.

Lumikuningatar alkoi leikkiä. Lapsena lumi innoitti tekemään mitä ihmeellisimpiä rakennelmia.

Jään hakkaamisen jälkeen: rappuset, kaiteet, ovi ja vapaapäivän saaneet harrastusvälineet.

Tältä näytti porraspieli toissapäivänä katon jäämassan pudottamisen ja rappujen siistimisen jälkeen. Aurinkokin kilotti sen verran korkealta, että siitä pääsi himpun verran nauttimaan.

Urakka alkoi puolen päivän maissa. Yksin jäämassan liikuttelu tuntui vaaralliselta. Mutta kuten ennenkin olen kertonut, niin täällä, missä välimatkat ovat pitkiä, ystävät ovat silti lähellä. Niinpä puuhakas Heli tuli apuun eli toinen hakkasi jäätä alhaalta päin ja toinen piti vartiota ja huolehti kolasta.

Hyvin se meni. Se oli myös testi uusille rukkasille. Rukkaset ovat talvella yhtä tärkeät kuin tekevät paljaat tai suojatut kädet kevättöissä.

Lumitöistä sanotaan, että se on yhtä tehokasta liikuntaa kuin kuntosalilla käynti. Niinpä rappusten vieressä pönöttävät harrastusvälineet  (sauvakävely) saivat vapaapäivän.

Seuraavan yön pyrytti kunnolla. Puhtaan valkea tuulen mukaan lainehtiva lumi peitti pihan ja sisääntulotien. Auraaja oli ilmeisesti jäänyt ”lakisääteisille” vapaapäiville. Mutta siitä huolimatta minun piti olla yhdeltätoista kylällä. Pöherön sekaan vain. Aikaa oli tullut varattua runsaasti, joten olin hyvissä ajoin tapaamisella.

Neljä tukkirekkaa ja muutama iso kuormuri tuli vastaan ja tein niin kuin radiossa on neuvottu – likipitäen pysähdyin, koska pöllyävä lumi peittää täysin näkyvyyden.

Mielenkiintoinen nähtävyys oli energialaitoksen iso auto pysäköitynä vastakkaiselle kaistalle valot minuun päin. Sen vieressä heilutti kättään työntekijä, joka oli tullut sähkölinjalta sukset jalassa. Kaikki muut välineet olen näillä tuiki tärkeillä miehillä nähnyt varusteina, mutten suksia. Hyvä idea.

Tänä aamuna ovea avatessa ja pihalla käyskennellessä katselin talon kattoa ja huokaisin, että kyllä siellä vielä toinen lasti odottaa, mutta saa odottaa ihan rauhassa. Eiköhän se hiljalleen laskeudu itsestään alas ilmojen lämmitessä.