Ihan pihalla

Jotakin ihanaa Ruissalossa

Pienenä en tuntenut tästä lajista kuin keisarinkruunun eli pihamme haisulin, keisarinpikarililjan (Fritillaria imperialis). Sitä oli istutettu sinne tänne myyriä karkottamaan, vaihtelevalla menestyksellä. En voi sanoa vihaavani hajua, sillä se kuuluu lapsuuden alkukesän tuoksuihin.

Sittemmin näkemykseni tässäkin asiassa on laajentunut. Pikarililjat ovat suuri joukko mitä eriskummallisimpia liljakasveja. Suuri osa on kotoisin kuivilta Etelä-Euroopan rinteiltä, mutta yhtä – kirjopikarililjaa – olen nähnyt livenä kostealla laitumella läntisessä Ranskassa. Aah, mikä näky. Herkkiä, purppuraisia nuokkuvia liljoja niin kauas kuin silmä kantaa. Ne eivät kasvaneet tiheässä, vaan muutaman kymmenen senttimetrin välein, joten siltäkin kantilta näkymä oli keveä. Huokaus, ihana muisto mielen verkkokalvolla.

Tänä keväänä Ruissalossa, Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan sisääntulotien varressa kyyristyin tutkimaan kauniita nuokkujia. En löytänyt nimikylttiä ja Aarnollakin oli niin kiire, että ehdimme vaihtaa vain muutaman sanan eikä kasvin tunnistus kuulunut niihin. Harmi. Joltakin pikarililjan tapaiselta näyttivät, mutta mistäs otat selvää, kun mahdollisia lajeja on kymmeniä ellei satoja.

Oman puutarhani kaunistus

Olen istuttanut omalle pihalleni kirjopikarililjoja (Fritillaria meleagris), yhtä kukista omituisimpia. Ranskan mallin mukaisesti etsin niille sopivan kostea laidun -tyyppisen kohdan. Sittemmin kuulin, että ne eivät siirry niin hyvin uudelle kasvupaikalle kuivana sipulina kuin tuoreena kasvina, toisin kuin monet muut sipulikasvit (johtunee siitä, että kirjopikarililjan luontainen kasvupaikka ei kuivu kesäksi, toisin kuin monen muun sipulikasvin). Niinpä yhdestä pussillisesta iti vain kolme ja niistäkin kukki tänä keväänä vain yksi.

Se yksi on sitäkin arvokkaampi, aarre. Miten kukka voi olla ruudullinen? Hämmästelen ja ihastelen.