Arja Myllyneva
Tuoksuja ja tunteita
Täällä niitä honkia humisee, täällä Savon sydänmailla, täällä me ollaan reippaita poikia tukkijoilla…
Niinpä. Viime viikonvaihteessa tein normaalin lenkkini hakemaan lehtiä heittolaatikosta. Onneksi kamera oli mukana. Nyt on vaan se ongelma, etten voi välittää teille tuoksuja. Mutta kuvaillahan niitä toki voi.
Tarvoin pöherössä. Tietä ei ollut ehditty aurata. Mutta sisälläni tapahtui jotain kummallista. Aloin tuntea havumetsän tuoksun, pihkaisen. Se tarkoittaa sitä, että lumikuorman haihtuessa puille tapahtuu samaa kuin ihmisille, kasveille, eläimille. Kaikki alkaa herätä eloon.
Seison pitkään näiden ikikuusten liepeillä ja hengittelin. Mieleeni tuli hyvän ystävättäreni lausahdus puhelimessa hänen kertoessaan, miltä lehtikuusten tuoksu oli tuntunut, kun tilalle oli järjestetty taidenäyttely lehtikuusimetsään.
Tunsin ihmeellistä yhteenkuuluvuutta sekä luonnon että samanhenkisten ihmisten kanssa.
Voisin lopettaa tarinan tähän, mutta en pysty. Se johtuu siitä, että meillä on tämä ilveskisa. Otan nyt kyllä puoli pinnaa tästä pelkästä tiedosta kontolleni.
Pari päivää sitten huomasin ladun jäljet lumessa. Ajattelin ihailevasti, että joku täällä hiihtää. Pikitien haarassa on toisella puolella junan lastauslaituri ja vanhassa asemarakennuksessa asuu luonnon tarkkailija.
Kertoman mukaan (olen nyt kuullut sen jo kahdelta eri ihmiseltä) hiihtäjä oli huomannut ilveksen jäljet lumessa ja alkanut seurata niitä.
Ensin ne johtivat jäälle, jossa tupsukorva oli yhyttänyt ketun. No ei kun perään. Hiihtäjä seurasi ilveksen jallitusta kallioille ja löysi viimein paikan, jossa kettu oli joutunut luopumaan hengestään.
Jäljelle olivat jääneet ainoastaan ketun jäänteet.
Sitten kuulin, että asuinalueellani elää pysyvästi ainakin neljä ilvestä, joista joku tai jokainen ovat käyskennelleet minunkin tiluksillani jäljistä päätellen.
Nyt Eero ja Henriatta, pankaa paremmaksi. Puoli pistettä joka havainnosta, vaikkei tämä luontoilta olekaan.
Nimittäin salaa katselen vanhoja valokuvia kevään ensi kukista. Tuumailkoon sipulit vielä rauhassa hangen alla.
maaliskuu 10. 2010 kello: 22:41
Kotikenttäedustasi huolimatta, siis siitä, että ilvekset käyskentelevät tiluksillasi, myönnetään se puoli pinnaa noin hyvistä havainnoista ja tiedoista. Mutta täysi pinna tai enemmänkin tulee vasta näkemisestä. Puhumattakaan kuvaan saamisesta. Kyllä täällä tarvotaan niemeä pitkin ja poikin, tuulessa ja tuiskussa ja varmuuden vuoksi kamera mukana, jos se “peto” näyttäytyisi.
Tänään lumet saivat hyvää alkuvauhtia sulamiselle, kun mittari näytti jopa 6 plusastetta. Latukin oli paikoitellen sohjoontunut. Olipa siellä eräs puolituttu vanha äijänkäppänäkin latua kiertämässä ja kysäisin talven hiihtokilometrejä, johon hän tokaisi, että 1800 km (!), kun pitkästä aikaa täällä etelässäkin on ollut hieno lumitalvi.
maaliskuu 16. 2010 kello: 9:49
Kun pihalla on vielä paksusti lunta ja terassilla jäätä, kasveista on vielä niin kovin vähän ajankohtaista kerrottavaa, sallinette, että kerron muualta luonnosta jotakin ajankohtaista, onhan meillä käynnissä tuo leikkimielinen ilveskisakin.
Kävin eilen neljän tunnin jalkapatikkalenkin Hankoniemen poikki, kamera tietysti mukana. Metsätietä mahdollisimman varovasti kävellessäni näin mutkan takaa eräällä syöttöpaikalla seitsemän valkohäntäkaurista. Kuvasin ja seurasin niiden touhuja, tosin aika kaukaa. Ei ollut mahdollisuutta päästä lähemmäs niiden huomaamatta. Toisin oli viime kesänä, kun hirvi oli ruokailemassa aika syvässä ojassa pienellä aukiolla. Menin kyyryssä ja loppumatkan ryömimällä ja nousin pystyyn hirven lähellä. Hirvi katsoi hölmistyneenä, hyppäsi ylös ojasta vasemmalle viisi metriä, teki täyskäännöksen, hyppäsi ojan yli oikealle ja pinkoi metsän suojaan. Sain lähikuvan vastavaloon.
Eilen löysin myös tuoreet suden tai ilveksen jäljet. Laitoin jäljen viereen 10,5 cm pituisen kännykkäni ja jäljet olivat reilusti vielä isommat. Ilveksen karvaisia jälkiä ne saattavat olla, vaikka kynnen jäljetkin näkyivät. Ilves saattaa pitää kynsiä esillä hankikannolla. Selvittely on vielä kesken, kumman jälkiä ovatkaan.
maaliskuu 22. 2010 kello: 22:07
Palataanpa taas villiin luontoon eli siihen ilveskisaan. Saatiin vaihteeksi uutta luntakin. Ilma oli kuin morsian, kun patikoin tänään kameran kanssa tuolla jossakin aamupäivän kymmenestä iltakuuteen. Ajatuksena oli mennä valkohäntäkauriiden syöttöpaikalla piilokojuun muutamaksi tunniksi, kun olin havainnut siellä viime torstaina täydet 10 kaurista ruokailemassa. Taitaa mennä kaikki paikkakunnan kukat kesän mittaan “parempiin suihin”. No eihän sinne tänään ilmestynyt kuin yksi kauris, enkä sitäkään viitsinyt säikyttää kameraa laukomalla, kun odotin sitä isompaa tokkaa. Toisella kertaa sitten parempi tuuri, ja kun kevättä kohti mennään, on lämpimämpi istuskella piilokojussakin.
Käveleskelin kotia kohti, ja tuossa puolentoista kilometrin päässä, siinä ne tuoreet jäljet taas olivat, suden tai ilveksen. Oli kulkenut metsätien yli. Otin kuvia kännykkä mittana vieressä. Selvittelyni perusteella se on todennäköisesti ilves. Kisa jatkuu, palaillaan.
maaliskuu 23. 2010 kello: 10:15
Mahtavaa Eero, nyt kun täälläkin tulee täkäläisten murteella sanottuna hankiaiset eli kantohanki, niin jälkiä alkaa olla niin tiheään, ettei perässä pysy. Kun en tänään ehdi tehdä blogia, niin kerron eilisen kokemuksen. Olin töissä Joensuun suunnalla ihan sielunkumppania haastattelemassa. Keskustelumme kääntyi lintuihin. Hänellä on kotonaan papukaija, joka saa liidellä ihan vapaasti ulkosallikin eikä se eksy. No erään kerran tällä herrasmiehellä oli niin sanottu kauhea kankkunen herätessään. Hän meni talon alakertaan ja melkein olkapäälle lennähti tämä papukaija, katsoi kohti ja sanoi miehelle, että onko nyt hyvä? Tämä tarina on tosi ja miehellä pie kipeänä. Saatoin kuvitella millaiselta sen tuntui. Ja ilveskisaa jatketaan. Kyllä Jouko jonkun palkinnon keksiii!