Arja Myllyneva
Omenat tuli syötyä aamupaloina
Siitä on suunnilleen vuosi kun käkkyräiset omenapuut saapuivat pellon reunaan. Kasvattaja opasti, että näitä vänkyröitä ei yleensä kukaan halua ostaa, koska omenapuun pitää näyttää täydelliseltä.
Lähtiessään hän vielä huikkasi, että niistä kyllä saa sen kaikkein parhaimman sadon – “muotopuolista” ja “kenollaankasvavista”.
Puut istutettiin talkoilla. Jokainen neljästä talkoolaisesta (minä kuulun neljäntenä joukkoon) sai valita itselleen nimikkopuun.
Kuopankaivaja valitsi Sokerimironin ehkä siitä syystä, että se oli noin viisitoista senttiä lyhyempi kuin hän itse. Kyllä hän ensin mietti Grenmaniakin.
Kaksi aikuista raapivat päätään ja tutkivat homman tarkkaan. Se valinta tuli nimittäin sydämestä.
Miespuolinen sanoi, että hän säälii keltakanelia, joka on kaikkein laitimmaisena talosta. Se siis hänelle.
Naisihminen katseli, kulki ja haisteli ja sanoi viimein, että otan tuon ressukan pellonreunasta. Hän nimitti sen “peräkamarin pojaksi”.
Entä meikäläinen? Otin punakanelin siksi, että itsekkäästi toivoin hyvää satoa.
Iltapalalla saunan jälkeen riitti nauramista kunkin valinnasta ja ne on merkitty omaan “Tiluskirjaani”, jonka pitämisen aloin siitä, kun ensimmäisen kerran kävin täällä 2007 lopputalvesta.
Puut toki suojattiin, jotta iänikuiset viholaiset, jänikset ja myyrät eivät pääse niistä jyystämään.
Ja Antonovkat – talviomenat – ovat silkkipaperi
Ensimmäistä kertaa elämässäni poimin aamupalani omista omenapuista. Ennen tätä paikkaa tuli koluttua Kumpulan siirtolapuutarhassa ja haukkailtua maahan pudenneita omenoita, kenen ne sitten olivatkaan.
in käärittyinä kylmässä.
Jokainen puu kantoi satoa. Pari viikkoa noukin aamupalani eli vähintään kolme omenaa suoraan puista. Miltäkö se tuntui? Energiseltä, vähintään.